Olen aina mennyt kouluun, jossa minulla ei ole ketään tuttua. Minulle koulu on aina ollut se tärkein juttu, kaverit ovat se toisarvoinen asia. Olen luonteeltani hiljainen ja ujo, mutta pyrin aina aloittamaan puhtaalta pöydältä tilaisuuden tullen.
Yläasteella minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä tulevaisuuden ammatistani, kuten ei myöskään lukiossa. Lukioon meninkin saadakseni lisäaikaa miettimiselle. Olen aina tiennyt vain haluavani perheen ja työn, arvostetun työn.
Puheet siitä, että lukion kurssivalinnoilla ei ole mitään väliä tulevaisuuden kannalta, ovat mielestäni vääriä. Jos et lue ja kirjoita vähintään yhtä seuraavista aineista on lääkikseen pääsy todella vaikeaa: fysiikka, kemi ja biologia, sekä tietenkin pitkä matematiikka. Jos et kirjoita ruotsia, pienenevät taustapisteesi tiettyihin korkeakouluihin jopa neljänneksellä. Jne.
Minä opiskelin lukiossa suhteellisen vähän. Lopulliseksi kurssisuoritusten määräksi tuli tasan 80 (vähimmäismäärä on 75). Oma valintani oli pitää muutama "tyhjä palkki" vuodessa, oma valintani oli myös suorittaa muutama ylimääräinen kurssi.
Kun nyt pääsin ylioppilaaksi viime keväänä, vastasi ylioppilastodistukseni täysin lukiotodistustani, noin niin kuin yleisesti. Ainekohtaisesti erot olivat mielenkiintoisia: ranskan päättönumeroni on parempi kuin ylioppilasarvosanani, englannissa taas toisin päin.
Hain samana keväänä kolmeen eri koulutusohjelmaan, kaikki tosin olivat Turun yliopistossa, täällä kotikaupungissani. Yhteen luin tosissani, muihin menin vain läpällä.
Ensimmäinen pääsykoe, jossa kävin oli jo toukokuun puolella. Olin lisännyt tietojenkäsittelytieteen hakulomakkeeseeni vain päivää ennen lomakkeen sulkeutumista, vain siksi että satuin sen huomaamaan ihan sattumalta. Ja mikä oli parasta: ei pääsykoekirjaa! Tietojenkäsittelytieteiden pääsykoe oli lähinnä hepreaa. Kaksi tehtävää piti tehdä, niistä vain toisesta minulla oli jonkin sortin käsitys. Kokeen aikaisuuden vuoksi tuloksetkin julkistettiin ensimmäisinä. En ollut rukoillut tulosten puolesta, mutta silti edellisenä iltana oli mahanpohjassa sellainen kutkutteleva tunne. Valvoin, kunnes kello näytti 00.00. Kirjauduin yliopistohaku.fi-sivustolle, ja siellä se luki HYVÄKSYTTY. Olin hämilläni, kuitenkin salaa ylpeä itsestäni.
Ranskan pääsykoe oli heti ylioppilasjuhlaviikonlopun jälkeisenä maanantaina. Siihenkään en mitään lukenut, vähän vain kertasin kielioppia. Kokeeseen oli tulossa monta tuttuani. Kokeessa tuli taas sama osaamattomuuden tunne, ja pitihän siellä muutama arvontakin suorittaa. Epäonnistuneet ylioppilaskirjoitukset olivat suurin motivaationi ranskan pääsykokeissa. Halusin osoittaa osaavani, edes itselleni. Aika kului ja tulokset tulivat. "Teidät on hyväksytty opiskelemaan ranskan kääntämistä ja tulkkausta." Jotenkin noin ne sanat kuuluivat. Silloin alkoi tulla pieni paniikki. Minulla olisi kaksi opiskelupaikkaa, joista en erityisemmin kummastakaan välittänyt, eikä kolmannesta silti mitään takeita.
Isoisäni oli varatuomari, minut haluttiin samalle alalle (oikeastaan isoäiti halusi). Päätin hakea oikeustieteelliseen tiedekuntaan, kun parempiakaan vaihtoehtoja en ollut keksinyt. Luin ja pänttäsin kirjoja koko kevään ja alkukesän. Sijoitin jopa harjoitusmateriaaliin 200 euroa. Toivoin hartaasti sisäänpääsyä, vaikka sisimmässäni tiesin, etteivät mahdollisuuteni ole kovinkaan korkealla. Koe tuli ja meni, odotin vastauksia ristiriitaisin tuntein. Muistan päivän, en halunnut mennä tarkistamaan tuloksia netistä, mutta samalla halusin saada vastauksen tulevaisuuttani koskien. Lopulta uskalsin. En päässyt sisään. Tunsin pettäneeni kaikki. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt päästä sisään, eihän se olisi vienyt kuin muutaman kuukauden elämästäni ilman vapaa-aikaa. Tunsin itseni täysin selkärangattomaksi, minulla ei ollut lainkaan itsekuria. Olisin niin halunnut näyttää kaikille, kuinka oikeustieteelliseen mennään ensimmäisellä yrittämällä. Olisin halunnut kumota kaikki väitteet sisäänpääsyn vaikeudesta, ensin kuitenkin olla ylpeä itsestäni ja tuntea muiden kunnioitus.
Olin siis tullut hyväksytyksi kahteen oppiaineeseen: ranskaa ja tietojenkäsittelyyn. Olisi ollut niin paljon helpompaa päästä sisään vain yhteen paikkaan tai vaikka nollaan paikkaan. Minun tapauksessani edes kolme hyväksymiskirjettä eivät olisi ollut ongelma. Mutta kaksi.
Minä pohdin, pohdin ja pohdin. Minä kysyin mielipiteitä. Minä sain mielipiteitä. Minä meinasin olla vastaanottamasta yhtäkään. Mutta minä otin vastaan paikan Turun yliopistosta matemaattis-luonnontieteellisestä tiedekunnasta tietojenkäsittelytieteiden koulutusohjelmasta.
Valitsin tietojenkäsittelytieteen tulevaisuuttani ajatellen, se parempi väylä kohti unelmaani ja muutenkin tulevaisuutta ajatellen. En tiedä, haenko keväällä uudestaan oikikseen vai haenko jonnekin muualle vain olenko tyytyväinen tähän nykyiseen aineeseeni. Aika näyttää, mitä teen.
Olen katunut päätöstäni, olen odottanut innolla opintojen alkua, olen ollut toivoton tulevaisuuteni suhteen, mutta mikä tärkeintä: olen luonut itselleni tulevaisuuden. Olen polulla kohti luonnontieteiden kandidaatin ja filosofian maisterin tutkintoa, mutta polun varrella on varmasti paljon haaroja, jonne kääntyä halutessani.
Meidän uusien opiskelijoiden johdantopäivät alkoivat tänään, istun itse asiassa juuri nyt, tekstin julkaisuhetkellä, Luonnontieteiden talo II:n salissa XXII. (Tämä on ajastettu postaus.) Olen täysin kujalla kaikesta, minua jännittää. Yritän uskaltaa hakea tänään opiskelijakorttini kansliasta, jonka sijainnista minulla ei ole hajuakaan. Toivottavasti päiväni on antoisa, kiva kun se ei tule olemaan, sen tiedän. No, kukapa sitä haluaisi melkein puolen vuoden kotona oleskelun jälkeen palata koulun penkeille - tai edes yliopiston luentosalin penkeille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti